It’s my life, it’s now or never!
Lue ja tutustu! (:

Tuntuu hassulta kirjoittaa aikuisuudesta, koska en ole vielä aikuinen, mutta minulle se on tällä hetkellä ajankohtainen aihe. Yksi parhaista ystävistäni on 18 ja isoveljeni on täysi-ikäinen ensi maanantaina.

Hassua miten nopeasti aika kuluukaan. En koskaan edes osannut kuvitella, että isoveljeni muuttaisi pois näin nopeasti. En osaa edes nyt kuvitella elämääni ilman häntä. Ilman sitä, että mietin joka kerta tullessani koulusta kotiin, että onkohan hän yhteisessä huoneessamme, vai saanko olla hetken yksin. Ilman sitä, että katsomme yhdessä telkkaria ja puhumme. Ilma sitä, että tappelemme yhdessä asettuen äitiämme ja isäpuoltamme vastaan.

Kun hän lähtee joudun tappelemaan yksin. Kun hän lähtee joudun jakamaan huoneeni pikkusiskoni kanssa, ja jo nyt voin sanoa, että tuo ärsyttävä ja välillä niin äänekäs isoveljeni on parempi  huonekaveri kuin pikkusiskoni, joka on vielä ärsyttävämpi ja vielä äänekkämpi. Minulle tulee niin kova ikävä häntä. En tiedä edes milloin näemme seuraavaksi, sitten kun hän lähtee. Ehkä satunnaisia kertoja kaupassa tai kaupungilla, muttei se oikeastaan merkitse mitään. Tuntuu kuin hän lähtisi pois elämästäni, vaikkei niin oikeasti ole. Hän on aina elämässäni. Miten minä pärjään ilman häntä?

Me emme oikeastaan ole kauhean läheisiä, mutta nyt vasta huomaan sen, miten paljon sillä oli merkitystä, että hän oli aina omassa pienessä tilassaan verhon takana meidän yhteisessä huoneessamme. Nyt vasta tajuan, miten paljon hänen läsnäolonsa rauhoitti minua esimerkiksi kun olin käymässä nukkumaan. Minun ei tarvinnut pelätä mitään, sillä tiesin, että hän olis verhon takana aivan lähellä. Ettei minulla olisi mitään hätää.

Liian nopeasti hän lähtee pois, liian nopeasti aika on mennyt. Tietysti hän toivoisi, että tämä viimeinen viikkokin olisi jo pian ohi, mutta minä toivon, että se kestää ikuisesti. En halua jäädä kotiin. En ilman häntä. Olen varma, ettei hän edes ajattele asiaa minun kannaltani, enkä voisi edes odottaa häneltä sitä, mutta minä pystyn tuskin ajattelemaan sitä, että hän muuttaa pois kotoa.

Oikeastaan 18-vuotias ei ole vielä aikuinen, täysi-ikäinen vain. Miten sitten määritellään onko joku aikuinen vai vasta lapsi? Onko sitten aikuinen kun on 18- vuotta? Vai sitten kun asuu omillaa? Tai ehkä sitten kun maksaa laskunsa ja ruokansa itse? Miten aikuisuus määritellään?

Kuten jo aikaisemmin mainitsinkin eräs parhaista ystävistäni on jo täysi-ikäinen ja vaikka on pätkiä, milloin ikäeroamme ei huomaa ollenkaan, silti se joskus näkyy selvääkin selvemmin. Olemme keskustelleet useasti siitä, miten hän huomaa, että on meitä vanhempi. Että meidän juttumme ovat erilaisia, nuorempien juttuja.

Aloin miettimään, millaista on kasvaa aikuiseksi, tulla täysi-ikäiseksi ja alkaa ottaa vastuuta omista teoistaan ja omasta elämästään.

Tarkoittaako aikuisuus sitä, että sinusta tulee tylsä ja asiallinen, kuten useimmat aikuiset ovat? En halua sitä. Haluan nauraa ja hassutella, riekkua ja rämistellä. Haluan olla se, mikä minä nyt olen. En halua, että luonteeni muuttuu. Haluan kasvaa ja oppia uusia asioita, mutta olla silti minä.

Toisin kuten Peter Pan ja Peppi Pitkätossu aikuistuminen ei ole minusta vastenmielistä. Vain se on, miten aikuiset muuttuvat. Vakaviksi, liian asiallisiksi, tylsiksi. Aivan kuin elämä olisi liian raskasta, ettei jaksaisi enää nauraa tai olla iloinen. Minä tahdon nauraa. Tahdon hymyillä ja jaksaa tehdä kaikkea mahdollista mitä mieleen juolahtaa. Tahdon olla utelias ja oppia lisää. Tahdon nähdä maailmaa, enkä olla koskaan paikoillani turhan pitkiä aikoja. Tahdon kokea ja nähdä!

Kahden vuoden ikäero veljeeni ja yhteen parhaista ystävistäni ei ole paljon, mutta tunnen itseni niin paljon nuoremmaksi. Minun täytyy jäädä kotiin asumaan, kun molemmat heistä asuvat jo omillaan. Minun täytyy totella äitiä ja tulla ajoissa kotiin. Minun täytyy ilmoittaa missä olen, jos en tule ajoissa kotiin. Aivan kuin olisin vieläkin nuorempi.

Minä vihaan sitä. Vihaan tunnetta, etten voi tehdä kaikkea mitä haluan. En voi lähteä risteilylle, en käydä baarissa tai ostaa k18 elokuvia. Tupakalla ja alkoholilla ei ole mitään merkitystä, en käytä, mutta kaikki muu… Täytyy vain odottaa kaksi vuotta. Olla kärsivällinen. Ei ole muutakaan mahdollisuutta.

Odotin ristiriitaisin tuntein koulun alkua. En olisi halunnut, että koulut alkaa, mutta toisaalta taas tahdoin päästä tutustumaan uuteen opiskeluympäristööni ja kouluun.

Kun koulu vihdoin alkoi, menin sinne avoimin mielin, vaikka en oikeastaan tiennyt mitä halusin. Halusinko todella kokiksi? Siihen kouluun? Olin päättänyt, että se olisi uusi alku. Saisin uusia kavereita ja uuden opiskelu ympäristön. Kaikki olisi erilaista kuin peruskoulussa, tietenkin. Nyt koulunkäynnistä pitäisi ottaa itse vastuu ja siihen pitäisi löytää motivaatio.

Ehkä olen ahdasmielinen, mutta jotkut tuntemani ihmiset saivat minut voihkaisemaan ja toivomaan, etten olisi joutunut heidän kanssaan samaan kouluun. Päätin kuitenkin, että ottaisin uuden asenteen ja kohtaisin heidätkin avoimin mielin. En tuomitsisi heitä, jos en tuntisi heitä kunnolla. Ehkä meistä saattaisi tulla hyviäkin ystäviä.

Koulu vetää minua kahteen suuntaan. Toisaalta siellä on todella hauskaa ja nautin siellä olemisesta, mutta toisaalta taas kun rahan menoa ei voi estää, se vaivaa minua. Yritän saada kulut mahdollisimman pieniksi, mutta kokki- ja tarjoiluasut maksavat paljon. Ostettiinko kaikki se turhaan, jos en haluakaan jatkaa koulussa? Yritän saada motivaatiota jatkamiseen, mutta voiko itseään pakottaa? En tarkoita, että lopettaisin heti kättelyssä, mutta oliko tämä viisas valinta opiskelupaikaksi, kun olin epävarma siitä alusta lähtien? Onko minusta todella kokiksi?

Tiedän, ettei minun pitäisi asettaa itseäni niin koville. PItäisi antaa aikaa ja katsoa sitten mitä tapahtuu. Ehkä kaikki järjestyy. Toivon niin ainakin. Toivon todella.

Uusia kavereita olen jo saanut ainakin yhden. On todella kiva tutustua uusiin ihmisiin ja koulussamme, ensimmäisellä vuosikurssilla tuntuu olevan hyvinkin avoimia ja sosiaalisia ihmisiä. Se on todella hienoa ja innostaa muitakin tutustumaan toisiinsa. MInua ainakin. Se, että muutkin tuntuvat haluavan tutustua toisiinsa aivan yhtä paljon saa minut juttelemaan muille ystävällisesti. Ehkä kun avaamme silmämme ja katsomme ympärillemme huomaamme enemmän uusia ihmisiä kuin osasimme kuvitellakaan.

Odotan todella paljon tutustumista joihinkin ihmisiin. He vaikuttavat kivoilta, enkä malta odottaa, että saan tuntea heidät. On ihanaa saaada aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. Ja vaikka opiskelu vie rahaa, enkä tiedä vielä onko tämä juuri sitä mitä haluan, en aio luovuttaa. En sitten millään. Nyt voin muuttaa mieltäni ja opiskella jotain muuta. Onhan minulla aikaa. (:

Heips! Nyt mie voin hyvillä mielin kirjoittaa tänne uusia juttuja, kun mie tiedän, että edes joku lukee niitä. Se saa minut hymyilemään. Joten kiitos, että viitsitte lukea tätä. (:

Aiheita mistä haluan kirjoittaa on niin paljon, että on vaikea valita mistä aloittaa. Mutta ajattelin, että olisi hyvä kirjoittaa jostain, mikä on ajankohtaista, vain minun elämässäni tai sitten koko maailmassa. Mutta katsotaan nyt, mitä teen asian suhteen…

Joten tässä taas yksi artikkeli.

Olen aina omistanut hyvän ja ehkä liiankin vilkkaan mielikuvituksen, joka on saanut minut pelkäämään leffoista tutuksi tulleita hirviöitä, kummituksia ja aivan tavallisiakin otuksia. Kuten käärmeitä ja niin pois päin.

Mielikuvitus on sinäänsä aivan loistava juttu, jos sinulla on mielikuvitusta, ei sinulla ainakaan ole tylsää. Olen aina halunnut, että minulla ei olisi niin vilkas mielikuvitus, mutta nyt lähiaikoina olen huomannut, miten kirjoittamiseni takkuaa, olen alkanut epäillä, että ehkä mielikuvitukseni on ehtymässä.

Mitä tapahtuu jos mielikuvitus ehtyy?

Nyt kun huomaan, että minulla ei enää löydy mielikuvitusta keksiä tarinoihini salaperäisiä ja arvaamattomia käänteitä, tajuan, miten tärkeä osa minua mielikuvitukseni on. Pelkään sen menettämistä, enkä koskaan halua tietää miltä tuntuu, kun ei ole mielikuvitusta.

Onko mielikuvituksen ehtyminen sitten askel aikuisuuteen?

Entä jos en haluakaan kasvaa aikuiseksi, jos hintana on mielikuvitukseni menetys. Eikö voisi olla sekä aikuinen, että omata hyvän mielikuvituksen?

Ristiriidan tässä aiheuttaa se, että pelkään edelleen. Pelkään kummituksia, demoneita ja niin edelleen. Pelkään Anakonda-leffasta tuttua suuren suurta anakondaa ja tappajahaita. Joskus lietson itseni paniikkiin kun olen uimassa. Pelkään anakondan ja tappajahain syövän minut. Ja kauhuleffoja en voi edes kuvitella katsovani, koska pelkään niitä liikaa. Ja öisi minun on vaikea saada nukuttua, koska minun pitää vähän väliä tarkistaa, ettei huoneessani ole ketään tai mitään pelättävää. Joten ristiriita on suuri.

Vielä suuremman ristiriidan saa aikaan se, etten pelkää vampyyrejä, vaan suorastaan jumaloin niitä. Ne kiehtovat minua ja olen huomannut viihtyväni yöllä ulkona. Ei voisi uskoa, kaiken edellä mainitsemani jälkeen, eikö totta? Mutta niin se vain on… (:

Kaiken tuon jäljkeen, minun ei enää pitäisi edes epäillä, että onko mielikuvitukseni hylkäämässä minut. Sillä vastaus on ilmiselvä.

Mutta sitten vain herääkin kysymys, miksen sitten voi kirjoittaa yhtä mielikuvituksellisia tarinoita, kun mielessäni pyörii…

Ja ehkäpä siinä onkin vastaus. Ehkä minun täytyisi alkaa kirjoittaa siitä mitä pelkään. Siihen minulla riittäisi mielikuvitus taatusti. Ja ehkä siitä jopa saisi kunnon tarinankin kirjoitettua…

Mietin usein, että mistä kirjoittaisin blogissani. Aiheet olivat rajattomat ja mielikuvitusen käytössä vain taivas rajana, eikä oikeasti sekään. Ja minulla on todella vilkas mielikuvitus. Siitä kuitenkin myöhemmin. Ehkä.

Aiheista olisi huomattavasti helpompi kirjoittaa, jos tietäisin edes jonkun seuraavan blogiani. Mutta en ihmettele, ettei kukaan tunnu siitä välittävän. Nimi on tavallinen, eikä eroitu joukosta, ei ihmisillä riitä aikaa tai kiinnostusta katsoa, mitä noinkin tuikitavallisen niminen blogi pitää sisällään.

Itse en ole koskaan seurannut yhtäkään blogia, joten minulla ei ole aavistustakaan, mistä muut kirjoittavat merkintöjään, voin vain toivoa, että oma blogini eroaisi edes jotenkin muiden joukosta ja että edes joku kiinnostuisi seuraamaan sitä.

Jos kukaan ei seuraa blogiani ja lisäilen tänne vain merkintöjä, ei kenenkään luettaviksi, sehän olisi kuin itselleen puhumista, johon ei itsekään alennu vastaamaan. Yksinpuhelu on muuten varsin erikoista puuhaa…

Toivon kuitenkin edelleen, että joku eksyisi blogiini ja alkaisi seuraamaan sitä.

Odottaen edelleen jotain tapahtuvan

Ita

Heippa kaikki! Tämä on ensimmäinen merkintäni. En ole koskaan ennen pitänyt blogia, mutta olen jo pitkään haaveillut siitä. Hetken mielijohteesta päätin sitten toimia ja tehdä oman blogin. Toivon, että tätä luetaan ja että tähän kommentoidaan.

Tämä kaikki on minulle vielä uutta, mutta opin kyllä tämän nopeasti. Ainakin toivon niin. Toivon, että edes joku kommentoi tähän ja kannustaa minua jatkaamaan. Olen todella innoissani tästä ja olisin iloinen jos tätä luettaisiin.

Mutta nyt odottelen, että jotain tapahtuu. (: Jos tapahtuu… (;